Aurinko paistaa, minulla on uusi asunto ja olen edelleen hengissä, asia joka on huomioimisen arvoinen aina toisinaan. Oon pelannu Skyrimiä, sinne on kiva kadota. Juosta metsien läpi ja tuijotella mammutteja jotka hitaasti marssivat tunturin läpi muistamatta mitään siitä mitä oikeasti pitäisi, oikeasta elämästä, oikeita asioita joilla on oikeasti merkitystä. Aamulla herään joka aamu ennen herätyskelloa, en siksi että olisin pirteä vaan koska ei ole verhoja, enkä koskaan oo osannu nukkua valoisassa. Raahaudun bussipysäkille, aivoissa kuplii taas. Kuplii koska mua vituttaa, mä en jaksais, mua ei motivoi. Mä toivoisin että voisin kävellä toimistoon sisälle, näyttää keskisormia ja olla menemättä sinne enää ikinä. Kaikilla muilla on lomia, mut mä en sellasia uskalla ees pyytää. Oon ollu sairastelun takia niin paljon poissa, ja vierotusoireiden yhessä vaiheessa. Mä en tunne itseäni loman arvoiseksi, ja sitäpaitsi tunnen jotain ihmeellistä vastuuta, pakkoa uskollisesti tehdä ainakin melkein kaikki se mitä vanhempani minulle sanelevat. Sen oon huomannu olevan suurimpia haasteita, tietää mitä haluaa ja mitä ei. Itseasiassa se on mennyt siihen pisteeseen että tuntuu kun olisin kaksi henkilöä. Se, joka hyväksyy tämän tilanteen, rauhottelee itseään ja pitää tärkeimpänä saada pääkoppa kuntoon, ajatukset haltuun. Ei pelota rahahuolet, vaikka luottotiedot ovat kymmeniä tuhansia euroja vailla tuhoontuomitut, en tiedä tulevaisuudesta enää mitään. Toinen puoli minusta on Äitini. Sydän hakkaa tuntikaudet vaikka yritän olla miettimättä. Paniikki jota en kykene hallitsemaan, se muistuttaa mua siitä missä mä joskus olin, ja toivoisi sinne takaisin. Vatsanpohjassa muljahtaa kun muistaa, että sinne on mahdoton, tai ainakin liki mahdoton, enää koskaan päästä.

Sydän tykyttää neljä tuntia putkeen, katon hämilläni ympärilleni ja näen vain virheitä. Miksi, miksi, miksi ja miksi? Selvitäkseni tästä minun on vihdoin oltava minä. Ei se mitä äiti musta yritti tehdä vuosien ajan aktiivisella aivopesulla. Selvitäkseni tästä, mun on pakko olla se mitä mä olen, epäonnistunut ja toivottavasti mahdollisimman kauan hengissä.