"Ootko käyttäny suonensisäisesti huumeita?" hän sanoi riikinruotsiksi murtaen painellessaan käsillään vatsaani. Melkein suutuin hänelle kysymyksestä, mutta tiesin mitä hän haki takaa. Hassu yhteensattuma, silleen että kämppiksellä oli sellasia ongelmia. Sen tyttöystävä oli tarkoituksella epäpuhtailla värkeillä siirtänyt omat ongelmansa myös tämän niskoille. Liikaa ajattelemista, turn off. Verikokeisiin, taas. Kohta mussa ei ole enää verta.

Töissä mä romahdin. Välähdys järkeä muistutti ajankulusta ja tein epäonnistuneen väistöliikkeen. Itkin koko päivän, en vaan tulevaa umpikujaani vaan kaikkea. Tätä ihan vitun kaikkea. Pyyhin kyyneleet, asioin viitisentoista minuuttia postissa. Astun autoon, itken. Menen takaisin toimistolle, vastaan puhelimeen. Menen vessaan. Itken. 

Kun sä tajuat että olet taas samassa pisteessä ... ei sitä voi kuvailla. Aina, aina sitä ajattelee vaan selättävänsä kaiken. "En mä oikeasti ole edes sairas. Mä oon vaan heikko ja nyt kyllä ryhdistäydyn!" Joka kerta yhtä vakuuttuneena, yhtä päättäväisenä. Ei sellaista tervettä päättäväisyyttä ollenkaan. Se on sellaista "hei kattokaa mä hyppään" ja sen jälkeen "wihuuu" kun putoan minuutteja kiellekkeeltä alas. Melkein kuin benjihyppyä, paitsi että joutuu kiipeämään itse narua pitkin ylös. Sillävälin te seisotte maankamaralla osoittelemassa ja kertomassa mitä teen väärin, miten pitäisi tehdä ja miksi. Jotkut kannustavat, ja se pistää jatkamaan. Uutta laskua kohden  tosin.

Kun pääsin töistä, maailma valkeni. Sain ajateltavaa, sauhuja. K jutteli fb chatissa enkä uskaltanut vastata.