Mies katsoo minua silmiin, syntyy hiljaisuus. Voimakasta ihastusta se on, se on aina, joka ikinen kerta. Se liikuttaa päätään mua kohti, voi vittu. Harhautus, hetki menee ohi. Mies on hieman hämillään, on kumminkin kokenut että välillämme olisi kemiaa, vietetty paljon aikaa yhessä j n e. Tulee kiusalliset puolisen tuntia, kunnes ymmärrän olevani naurettava ellen kysy.

No ei täs midii mut mua vaan vähän mietityttää tää ... Mikä. No siis me. mitä me niinku ollaan vai ollaanko?

Ponkasen ylös sohvalta, hämmennyn. Lataan energiaa edessäolevaa luentoa varten, sillä nykyään tiedän itseni. Tunnen, melkein kunnolla. Minä en ehkä hallitse ajatuksiani, mutta olen kumminkin niiden yläpuolella. Näen kyllä, mitä ne aikovat.

Sä oot kiva, mä tykkään susta, ihan tosi. Mutta mä oon hirviö, mä syön ihmisten energiaa. Nopeet nousut ja järkyttävät laskut - mä käytän sua vahingossa, tahtomattani hyväks. Mä otan sut suojaan, mä hoidan sut kuntoon, mä ratkon sun ongelmat. Skarppaat, rakastut, luulet löytäväsi tasapainon elämääsi ja lopetat skudeilut. Mä oon mustasukkanen, omistuksenhaluinen ja välillä taas jää kylmä. Kumminkin olemme maailman onnellisimmat, hulluimmat ja iloisimmat.

Kuuluu naps. Siinä ei yleensä kestä kauaa. Olen kun kiveä, en puhu, en soittele. Panikoit. Juokset perässäni kun nälkäinen koira ja ärsyynnyn entistä enemmän. En kumminkaan jätä heti, kerään itseäni aina hetken. Teen sen rumasti, mä lupaan. Oon niin nössö, en halua vastuuta. Jep, tiedän.

Maailmasi romahtaa. Alat joko kuosaamaan tai dokaamaan, otat loparit duunista ja nolaat itsesi kun soitat perääni itkien päivästä toiseen. Minä kävelen ulos suhteesta kun pyhimys, kuvitellen pelastaneeni taas yhden eksyneen sielun. Sillä sellainen minä olen, narsisti siis. Siihen riittää yhdet maniat, joskus tosin kahdet.

Mä siis tosiaan tykkään susta, ihan oikeasti. Mutta kun mä.