Eilen kun kaupassa yritin keksiä ruokaa totuus vyöryi ylitseni kuin tsunami. Mä oikeasti kelasin että jos mä sekoan niin se oli juurikin tuo hetki. Silmät täyttyivät kyynelistä, purin itseäni huulesta. Kaikki oli niin  selvää, tajusin vihdoinkin kaiken. Miksi N ei enää puhu minulle, miksi K käyttäytyy kuin kusipää ja S on siinä kaiken keskellä.  Tajusin vihdoinkin että eihän tässä ole kyse kuin minusta, suunnasta jonne olen menossa. Yhtäkkiä ei vituttanutkaan se että mut taas jätettiin kylmäks ja sain pärjätä illan ilman savuja. Nyt mä vasta tajusin että ne  vaan ajattelee mun parasta.

Kohta K lähtee, samoin S. K kertoi jo aijemmin että on ollut huolissaan siitä mitä minulle tapahtuu kun he ovat poissa. Ennen kaikki otti ihan chillisti, mutta luulen että jotkut vinkit on auttanu niitä ymmärtämään että se bipo on oikeasti olemassa. Varmaan jotkut sellaset tietyt kysymykset on antanu aihetta miettimiselle, kuten esimerkiksi "kuinka kauan me ollaan niinku hengailtu tääl, kaks viikkoo, pari kuukautta?" tai "onko kello nyt kuusi illalla vaiko aamulla?". Puhumattakaan tietenkin kaikista muista oireista, vainoharhaisuudesta, agressiivisuudesta, suuttumiset ja pelleily. Pelleilyllä tarkotan kaikkea nitkuilua sun muuta, ja joo, sitä on ollu liikkeellä.

Mä eilen oikeasti tajusin että oon eläny tätä yhtä tiettyä  vaihetta jo kuukausia, vaikka kokoajan tuntui siltä kun kyseessä olisi lyhytkin aikajakso. Eilen  se kaikki vaan selvisi, vyöryi informaationa ylitseni. Mä oon eläny ihan sumussa, antanu jonkun muun kun itseni ohjata itseäni sen mitä  luulin olleen parisen viikkoa, mutta osoittautuikin noin kolmeksi  kuukaudeksi.

Tänään mulla on psykiatri. Mua pelottaa