Eilen loppuivat kaikki päihteet kun seinään, selvää päivää en ole nähnyt viikkoihin. Eilen ne tosiaan siis loppuivat, otin Ketipinorin varmistamaan yöunet. Yleensä en niitä syö, vaikka mun kyllä pitäisi. Ja Ketipinorista huolimatta heräsin aamulla ennen herätystäni, huonovointisena mutta aktiviteettitasoltani virkeänä. Jaksoin käydä suihkussa, syödä leivän ja juoda kahvin. En ole motivoitunut käymään töissä mutta pakotan itseni kumminkin. Pakotin itseni pahimpinakin aikoina, vaikka lopulta lipsui väkisinkin. Sairaslomaa jos olisin anonut olisin saanut sen varmaan heti, mutta enhän mä sellastakaan jaksa hakea.

Eilen auringonpaisteen yksinkertainen läsnäolo laukaisi mussa sellasen pikamanian, oli yks niitä päiviä ku sai enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan, pompin ympäriinsä hymyissä suin, puhuin taukoamatta ja kaikki tuntui jotenkin niin paljon valoisammalta kuin aijemmin. Takana oli vielä liuta huonosti nukuttuja öitä ja kehon ja mielen olisi kuulunut olla kovan stressin alla vierotusoireista, tai lähestyvistä sellaisista, mutta mikään näistä ei tuntunut hidastavan tempoani, joka oli säädetty täysille tämän päivän ajaksi. Ja kun seurakin oli melko harmaata samoista syistä, tuli sitä ärsytettyäkin ihmisiä tahtomattaan. Istuin muiden töllöttäessä TV:tä kaikessa hiljaisuudessa käymässä monologia siitä, kuinka mieleni on varmasti oikeasti kehittänyt bipolaarisuuden peittääkseen jotain paljon kamalampaa, jonkinlaisen psykopaatin ja manipuloinnin mestarin minussa. Vähän niinkuin Inception, unessa on uni, sairaudessa on sairaus. Pitää mennä syvemmälle.

Eilinen oli siinä mielessä kuitenkin positiivinen kokemus että sain vihdoin ja viimein aikaiseksi tartuttua tatuointikoneeseen ja tehtyä ensimmäisen tatuointini, asia josta olen unelmoinut varhaisteini-iästäni lähtien. Tatuointeja minulla on ennestään lukuisia, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun olin itse tekevänä osapuolena, olenkin tästä saamattomuudestani ja unelmien toteuttamisen vaikeudesta kirjoittanut muistaakseni blogiin aikaisemminkin. Eilen tokaisin jotenkin ärtyneenä parille kaverille että "ettekö te vittu muka oo huomannu etten osaa tehdä omia päätöksiä, se on mulle mahotonta! Siks mun elämä junnaa, kaikki mun elämässä junnaa aina paikallaan":

Ketipinorin ja eilisen maniapäivän jälkeen tuntuu aika hassulta istua töissä ja todeta, että on taas hermot niin kireellä että toivon osaavani olla menettämättä niitä tämän työpäivän aikana. Oon huomannu että joko mun puhdas raivontunne on pahentunut laadultaan ajan kanssa, tai sitten mun itsehillintä on ruvennut rakoilemaan, mutta mä saan sellaisia raivonpuuskia nykyään että teen kaikkea sellaista, mitä en normaalisti tekisi. Olen monesti havahtunut työpaikaltanikin paiskimasta tavaroita, niskuroimasta ja huutamasta, vaikka minulle on opetettu varsin hyvin kotona mikä on soveliasta ja mikä ei. Se tunne, se kupliva vihan ja raivon aalto joka peittää kaiken tajunnanjuoksun pimeydellään saa mut unohtamaan kaiken, ympäristön, itseni ja muut ihmiset. Tämän vihantunteen laukaisee yleensä melko pieni tekijä, useimmiten työpaikallani. Minulle on aika vähän työtehtäviä, ja kun niitä tulee niin ne ovat yleensä aika yksinkertaisia ja lyhytkestoisia suorituksia, muuten tehtäväni on pitkälti "olla olemassa". Yks asia jonka oon huomannut laukaisevan tämän raivoaallon on se kun vihdoin saan työtehtävän ja joku päättää selittää sen minulle ihan kun olisin idiootti. Siis että saan eteeni tyyliin step-to-step selityksen miten lähetän sähköpostin toiselle henkilölle, en siedä sitä. Tää työ ei yksinkertaisesti vastaa mun tarpeita mitä tulee haasteisiin ja työtehtäviin, mutta silti mua pakotetaan istumaan täällä naurettavalla palkalla ja todella älyttomien työehtojen ja puuttuvien etuuksien kanssa. Kuten huomaatte, ei vituta yhtään.