Minä ryhdistäydyin, mutta tarvitsin siihen ulkoista apua. Ei masentanut kuin hetkittäin, klubeilla, kavereilla, autoissa. Neljä yötä, jotka korvasin hieman ihmetystä herättävillä kuuden tunnin unilla. Silmänaluset muuttuivat liiloista hieman vaaleampaan siniseen sävyyn, mutta ruoka ei maistu vieläkään. Tänään aamulla laittaessani farkkuja jalkaan sain todeta että perse on kadonnut, peili näytti kylkiluita. Onneksi on mistä antaa.

Silti itken joka päivä. Sellaista tunteiden sekamelskaa. Mitäköhän psykiatri sanoo kun mulla on sinne ensviikolla aika, kun ei oo meikäläisestä kuulunu tai respoja uusittu, saatika etitty psykoterapeuttia tai mitään muutakaan mitä mun olis pitäny tehä. Oon kussu asioita ihan huolella, ja mä en nyt kestä katsoa. En ainakaan nyt.

Vaari kuoli. Oon mä itkeny sitäkin, mut on nykyään vaikea itkeä silleen erityisiä asioita. Ne kyyneleet tulee jostain muusta, jostain isommasta kokonaisuudesta. Jotenkin oon sekottanu mun pään niin että se ei enää tiedä pitäskö olla manioissa vaiko masentunut. Vähän kun karuselli josta ei pääse kyydistä, sen vauhti vaan kovenee ja kovenee ja paniikki nousee hieman kurkunpäähän, sellaiseksi inhottavaksi möykyksi jota ei voi nielaista. Ainoa ulospääsy tuntuu olevan karusellista hyppääminen, jota en halua pitää vaihtoehtona vaikka aivoni jatkuvasti välittävät minulle sellaisia viestejä. Sitä vaan takertuu tiukasti ratsuunsa ja toivoo että jaksaa kunnes vauhti hiljenee.