Istahdan penkille jolla istun melkein päivittäin. Mies haluaa tietää nimeni, tutkii minua silmillään. Tarjoaa tupakan, lahjan jonka edestä olisin tehnyt mitä vaan. Tänään ei ollut nimittäin röökiä ollenkaan. Mies tarjoaa toisen, pullistelee hieman lihaksiaan. Tarjoaa juoman, otan senkin vastaan. Käyn kavereiden kanssa toisaalla, haetaan nakkeja ja melkeen tapan lokin autonovella. Nauretaan ja kuunnellaan musiikkia, jutellaan. Tupakkaa tarjonut mies oli murhaaja, lomilla. Sellasta sattuu, entä sitten.

Toissapäivänä mä oksensin. Oksensin niin paljon että kylkiluita jäi sattumaan seuraavana päivänä. Menin sen takia jopa lääkäriin, luulin että sisuskalut räjähtää. Lääkäri kyseli viinasta kun minua olisi kiinnostanut enemmän elimmistöni epähyvinvointi, eikä se lääkäri edes osannut sanoa mikä mua vaivaa. "Jos et kerta juo niin ei tuo random munuais- maksakipu mitään pakosti tarkoita. Mutta älähän enään niillä Tramaleilla lääkitse itseäsi, pelkkä burana kelpaa." - En tietenkään. Lähimuistissa pyörii kuva eilispäivältä kun neljä tuntia maalasin maanisena kaverin kämpän seiniä. Kiivettiin ikkunasta sisään kun se oli hävittäny avaimet. -Kato, se sanoi. - Tosta on toi ja toi murtautunu ineen tänne ainakin sata kertaa ku en oo ollu himas. Laitoin aina tulitikun tohon ku lähin himasta ja ku tulin kotiin nii se oli siirtyny." Mä maalasin ja maalasin, kunnes maali loppui. Oli vaan vähän paha olo, kaveri makas vaan sängyssä ja juoksi oksentamassa välillä. 

Yöllä makasin vieraassa sängyssä ja tuijotin itseäni katosta. Olin helsingissä, kaverini olivat feidanneet minut. Ei hups, tässähän mä olen. Peitto tuo lohtua. Kävelen polttamaan tupakan, otan kaksi henkosta ja heitän menemään. Oksettaa, juoksen sänkyyn. Kunhan makaa, kaikki on hyvin. Tuijotan kattoa, sänky tuntuu niin ihanan pehmeältä. Ajatukseni lepattavat heikkoina ja ailahtelevina. Sormenpäitä kutittaa, olen vihdoinkin siellä. Ajatukseni, ne jotka hulluina minua riivaavat, hullun partaalle hitaasti vievät - poissa. Pelkkä senkärankaa pitkin hiipivä, miltei huomaamaton usko rauhasta. Hymyilen, suljen silmäni. En tule nukkumaan, tämä tulee olemaan jotain niin paljon parempaa.

Eilen löin yhtä kaveria. Nyrkillä, niin lujaa kun juuri sinä murto-osan sekunttina jolloin päätin lyödä kykenin. Se oli kyllä sen arvoinen, ja älkää pelätkö - ei se ollut tyttö. Se nuorimies oli tehnyt minulle aivan liikaa paskaa verrattuna siihen miten paljon olin tätä auttanut. Soitteli perään, kaksi päivää. Silloin sanoin kuulemiin, eikä tämä soitellut enää."