tiistai, 20. maaliskuu 2012

Ei otsikkoa

Aurinko paistaa, elämä tuntuu ottaneen ehkä vähän positiivisemman suunnan. Tai siltä ainakin tuntuu. Mä haluisin kirjottaa kirjan, koska onhan mun kirjotustaitoja kehuttu monesti. Naiivi ajatus sinäänsä, sillä en mä oikeasti usko olevani ihan parhaimmasta päästä. Sellanen vähän yli keskiverto kaikkea, ja se ärsyttää. Oon ihan tosi hyvä mut en ihan niiin hyvä. Okei, joo, oon kiittämätön, tai siltä toi musta ainakin näyttää, tavallaan. Mut ku ne ei oikein osu yhteen mun omien mielikuvien ja "unelmien" kanssa, toivon aina helvetisti enemmän. Minä kirjoitan kirjan, olen paras tatuoitsija (olen myös keskivertoa parempi piirtäjä, huomattavasti). Minulla on korvaa konemusiikille, kaverini jättää soittokamansa mulle pariks viikoks. Kokeilin kerran, miksata siis. Kokeilu kesti 15 min, itsetuntoni romahti ja lopetin siihen. En ole kokeilut sen jälkeen, kuten en tatuoimistakaan.
Jokatapauksessa nyt menee ihan hyvin. Oon ahkerampi toissä, tiskaan, jaksan viedä postia postilaatikolle ja hankkia kotiin ruokaa. Herään aamusin, ennen herätyskelloa. Paitsi tänään, koska otin eilen ennen nukkumaanmenoani hyvin varovaisesti puolikkaan seroquelin, sillä jostakin syystä sain impulssin tehdä pilata tulevan yön unet ja halusin korjata tilanteen. Aamulla heräsin myöhään, en ehtinyt melkein pukeutua ennenkuin juoksujalkaa juoksin junaan saadakseni vieläpä sakot pummilla matkustamisesta. Ihan uskomaton tilanne. Annoin tarkastajalle ihan pokkana passini ja sanoin hänen varmaan tarvitsevan sitä. Hän kirjoitti sakkoni aivan hiljaa, koko täyden vaunullisen ihmisiä tuijottaen näytelmää. Minä istuin tyynenä siinä lukien naama nollalukemilla kirjaa, ja vieläpä ruotsiksi. Kiitin vielä ystävällisesti tarkastajaa hänen antaessaan passini takaisin, samoin sakkoni jälkeen. En mä voinui muutakaan, sillä on se silti tavallaan sen arvoista, tai en mä tiedä. Yhdet sakot puolen vuoden edestä, joku varmaan vois pitää tota ihan silleen voitokkaana juttuna, tai jotakin..
Sain asiakkailta kehuja töissä, ostin töihin vähän leivonnaisia ja keitin kahvit, vastasin puhelimeen ja selvitin paljon asioita itse. Mä lupaan, se on tää vitun aurinko.
Kattokaa nyt, minkälainen mä oon pilvessä.Mä en oikein käsitä et mitä tää on.

torstai, 15. maaliskuu 2012

Ei otsikkoa

Aurinko paistaa, minulla on uusi asunto ja olen edelleen hengissä, asia joka on huomioimisen arvoinen aina toisinaan. Oon pelannu Skyrimiä, sinne on kiva kadota. Juosta metsien läpi ja tuijotella mammutteja jotka hitaasti marssivat tunturin läpi muistamatta mitään siitä mitä oikeasti pitäisi, oikeasta elämästä, oikeita asioita joilla on oikeasti merkitystä. Aamulla herään joka aamu ennen herätyskelloa, en siksi että olisin pirteä vaan koska ei ole verhoja, enkä koskaan oo osannu nukkua valoisassa. Raahaudun bussipysäkille, aivoissa kuplii taas. Kuplii koska mua vituttaa, mä en jaksais, mua ei motivoi. Mä toivoisin että voisin kävellä toimistoon sisälle, näyttää keskisormia ja olla menemättä sinne enää ikinä. Kaikilla muilla on lomia, mut mä en sellasia uskalla ees pyytää. Oon ollu sairastelun takia niin paljon poissa, ja vierotusoireiden yhessä vaiheessa. Mä en tunne itseäni loman arvoiseksi, ja sitäpaitsi tunnen jotain ihmeellistä vastuuta, pakkoa uskollisesti tehdä ainakin melkein kaikki se mitä vanhempani minulle sanelevat. Sen oon huomannu olevan suurimpia haasteita, tietää mitä haluaa ja mitä ei. Itseasiassa se on mennyt siihen pisteeseen että tuntuu kun olisin kaksi henkilöä. Se, joka hyväksyy tämän tilanteen, rauhottelee itseään ja pitää tärkeimpänä saada pääkoppa kuntoon, ajatukset haltuun. Ei pelota rahahuolet, vaikka luottotiedot ovat kymmeniä tuhansia euroja vailla tuhoontuomitut, en tiedä tulevaisuudesta enää mitään. Toinen puoli minusta on Äitini. Sydän hakkaa tuntikaudet vaikka yritän olla miettimättä. Paniikki jota en kykene hallitsemaan, se muistuttaa mua siitä missä mä joskus olin, ja toivoisi sinne takaisin. Vatsanpohjassa muljahtaa kun muistaa, että sinne on mahdoton, tai ainakin liki mahdoton, enää koskaan päästä.

Sydän tykyttää neljä tuntia putkeen, katon hämilläni ympärilleni ja näen vain virheitä. Miksi, miksi, miksi ja miksi? Selvitäkseni tästä minun on vihdoin oltava minä. Ei se mitä äiti musta yritti tehdä vuosien ajan aktiivisella aivopesulla. Selvitäkseni tästä, mun on pakko olla se mitä mä olen, epäonnistunut ja toivottavasti mahdollisimman kauan hengissä.

tiistai, 6. maaliskuu 2012

viimeviikon tiistai aamu

Kun aurinko rupesi taas paistamaan, minä kävelin Auroran päivystykseen. Kaikki lähti lapasesta ja loppui katastrofiin, elikkä siihen että vanhempani tulivat omin toimin sisään asuntooni ollessani melko vahvasti päihteiden vaikutuksen alaisena noin seitsemältä tiistai aamuna tasan viikko sitten. Syy tähän tunkeiluun oli siinä että olin menettänyt porraskäytävässä malttini kun poikaystäväni oli nukahtanut sisälle ja minulla ei ollut avaimia. Alkuun koputtelu ja postilaatikosta varovasti huhuilu oli tarkoitusperältään ainoastaan herättämistä varten, mutta poikaystävä heräsi vasta kun olin jo ruvennut hakkaamaan ja potkimaan ovea kaikilla voimillani. Samalla itkin ja huusin.

Mä en jaksanu enää.

maanantai, 27. helmikuu 2012

270212

Eilen loppuivat kaikki päihteet kun seinään, selvää päivää en ole nähnyt viikkoihin. Eilen ne tosiaan siis loppuivat, otin Ketipinorin varmistamaan yöunet. Yleensä en niitä syö, vaikka mun kyllä pitäisi. Ja Ketipinorista huolimatta heräsin aamulla ennen herätystäni, huonovointisena mutta aktiviteettitasoltani virkeänä. Jaksoin käydä suihkussa, syödä leivän ja juoda kahvin. En ole motivoitunut käymään töissä mutta pakotan itseni kumminkin. Pakotin itseni pahimpinakin aikoina, vaikka lopulta lipsui väkisinkin. Sairaslomaa jos olisin anonut olisin saanut sen varmaan heti, mutta enhän mä sellastakaan jaksa hakea.

Eilen auringonpaisteen yksinkertainen läsnäolo laukaisi mussa sellasen pikamanian, oli yks niitä päiviä ku sai enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan, pompin ympäriinsä hymyissä suin, puhuin taukoamatta ja kaikki tuntui jotenkin niin paljon valoisammalta kuin aijemmin. Takana oli vielä liuta huonosti nukuttuja öitä ja kehon ja mielen olisi kuulunut olla kovan stressin alla vierotusoireista, tai lähestyvistä sellaisista, mutta mikään näistä ei tuntunut hidastavan tempoani, joka oli säädetty täysille tämän päivän ajaksi. Ja kun seurakin oli melko harmaata samoista syistä, tuli sitä ärsytettyäkin ihmisiä tahtomattaan. Istuin muiden töllöttäessä TV:tä kaikessa hiljaisuudessa käymässä monologia siitä, kuinka mieleni on varmasti oikeasti kehittänyt bipolaarisuuden peittääkseen jotain paljon kamalampaa, jonkinlaisen psykopaatin ja manipuloinnin mestarin minussa. Vähän niinkuin Inception, unessa on uni, sairaudessa on sairaus. Pitää mennä syvemmälle.

Eilinen oli siinä mielessä kuitenkin positiivinen kokemus että sain vihdoin ja viimein aikaiseksi tartuttua tatuointikoneeseen ja tehtyä ensimmäisen tatuointini, asia josta olen unelmoinut varhaisteini-iästäni lähtien. Tatuointeja minulla on ennestään lukuisia, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun olin itse tekevänä osapuolena, olenkin tästä saamattomuudestani ja unelmien toteuttamisen vaikeudesta kirjoittanut muistaakseni blogiin aikaisemminkin. Eilen tokaisin jotenkin ärtyneenä parille kaverille että "ettekö te vittu muka oo huomannu etten osaa tehdä omia päätöksiä, se on mulle mahotonta! Siks mun elämä junnaa, kaikki mun elämässä junnaa aina paikallaan":

Ketipinorin ja eilisen maniapäivän jälkeen tuntuu aika hassulta istua töissä ja todeta, että on taas hermot niin kireellä että toivon osaavani olla menettämättä niitä tämän työpäivän aikana. Oon huomannu että joko mun puhdas raivontunne on pahentunut laadultaan ajan kanssa, tai sitten mun itsehillintä on ruvennut rakoilemaan, mutta mä saan sellaisia raivonpuuskia nykyään että teen kaikkea sellaista, mitä en normaalisti tekisi. Olen monesti havahtunut työpaikaltanikin paiskimasta tavaroita, niskuroimasta ja huutamasta, vaikka minulle on opetettu varsin hyvin kotona mikä on soveliasta ja mikä ei. Se tunne, se kupliva vihan ja raivon aalto joka peittää kaiken tajunnanjuoksun pimeydellään saa mut unohtamaan kaiken, ympäristön, itseni ja muut ihmiset. Tämän vihantunteen laukaisee yleensä melko pieni tekijä, useimmiten työpaikallani. Minulle on aika vähän työtehtäviä, ja kun niitä tulee niin ne ovat yleensä aika yksinkertaisia ja lyhytkestoisia suorituksia, muuten tehtäväni on pitkälti "olla olemassa". Yks asia jonka oon huomannut laukaisevan tämän raivoaallon on se kun vihdoin saan työtehtävän ja joku päättää selittää sen minulle ihan kun olisin idiootti. Siis että saan eteeni tyyliin step-to-step selityksen miten lähetän sähköpostin toiselle henkilölle, en siedä sitä. Tää työ ei yksinkertaisesti vastaa mun tarpeita mitä tulee haasteisiin ja työtehtäviin, mutta silti mua pakotetaan istumaan täällä naurettavalla palkalla ja todella älyttomien työehtojen ja puuttuvien etuuksien kanssa. Kuten huomaatte, ei vituta yhtään.

keskiviikko, 22. helmikuu 2012

22.2.2012

Okei, en oo kirjottanu todella pitkään aikaan.

Viimenen sekava kirjoitukseni kävi toteen, pojat lähtivät omille teilleen ja minä kuvittelin jääneeni yksin tähän maailmaan, että asiat olivat huonosti. Olin ihan väärässä koska tosta se vasta lähtikin käsistä, siitä kun kukaan ei ollut valvomassa mun tekemisiä. Mä oon oppinu kumminkin valehtelemaan ja manipuloimaankin aika hyvin, joten hivuttauduin nopeasti uusiin piireihin ja salakavalasti annoin kaikkien ymmärtää että asiat on ihan hyvin. Juhlin paljon, mutta sitäkin eri seuroissa niin ei ihmiset ajattele että käy kokoajan ulkona.

Mä oon ottanu viime blogilisäyksen jälkeen varmaan jokaisen pikavipin jonka Suomessa voi ottaa. Aka. tein klassisen maniamokan josta oon lukenu varottavia kertomuksia miljoonat kerrat, mut en vaan osannu lopettaa. Tai no sit kun niitä oli ottanu jo ihan liikaa otti varmuudelta loputkin, tiedot menee ja peli on jo pelattu. Mitä mä oikein kelasin sillon? "- Ihan sama, otan itteni kumminkin kohta hengiltä". Kyllä, kylmän viileesti olin sataprosenttisesti siitä varma, toisena vaihtoehtona mietin myös hidasta huumekuolemaa jos pokka ei riitä. Jotenkin mulla maniasta ja tollasesta huolimatta olin päättänyt että tää elämä ei yksinkertaisesti ole mua varten. Psykiatrinikin taisin tuon tapaamisen jälkeen jota kovaa pelkäsin feidata, lopullisesti. Kerroin suoraan missä mennään, tämä pisti ehdoksi hoitosuhteen jatkumiselle sen että lopetan päihteet ja aloitan uudelleen lääkitykseni. En ole palannut tämän jälkeen, ja taisin viimeisen käyntini jättää vielä maksamattakin, käyttäen rahat johonkin mielestäni paljon tarpeellisempaan.

 

Mut nyt on taas mennyt aikaa, pää vähän kirkastunut siitä missä kunnossa se oli pari kuukautta sitten. Menin jotenkin huomattavasti alkeellisempaan tilaan, enkä oikeen kokenut olevani kosketuksissa itseeni paitsi pilveä polttaessa, silloin jotenkin mietti että mitäköhän vittua sitä on saanu aikaseks, ei tää oo mua ja mitä mä nyt teen. Mut mä en voi tehdä tehtyä tekemättömäksi ja mun elämä on kyllä ottanut tien jota en sille suunnitellut. Mutta ehkä se on mun tehtävä tässä elämässä, kävellä sitä vaihtoehtoista polkua jolta äiti yritti mua suojella aina. Oon kokenu lyhyessä ajassa taas aika paljon kaikkea ja kohta pitää varmaan alkaa pesemään jälkipyykkiä, mutta vaikka tätä ajanjaksoa voisi katsoa pahalla sen älyttömän sisällön ja tyhmyyden huipentumisen takia, en kadu oikeastaan mitään. Opin taas helvetin paljon, ennenkaikkea bipolaarisuudesta. Ja mitä tärkeintä, nyt mä tiedän että mulla on se.

Näiden viimesien kuukausien aikana oon miettinyt lukuisia kertoja, jos sitä ihan kylmän viileästi menis osastolle vähäksi aikaa. Nyt se ei onneksi ole enää tarpeen :)