Tämä aika on sitä aikaa miksi tiedetään minun olevan sairas. Takana on kolme päivää eristäytyneisyyttä, saamattomuutta, itkemistä, itsemurha-ajatuksia, ahdistusta, epätoivoa, itseinhoa, yksinäisyyttä ja toivottomuutta. Mä en voi sille mitään, vaikka aina yritän. Tänään aamullakin kävin lenkillä (tosin vaan reippaasti kävellen, keuhkot ei vieläkään oo oikeen palautunu), söin kunnollisen aamupalan ja yritin psyykata itseäni kauniista säästä. Se on aika se ja sama mitä tekee, oon mä sen tienny aina. Mut mä yritän, mä yritän joka kerta - itseni takia, mutta myös muiden. Se tulkitaan aina jotenkin kiittämättömyytenä, itsepäisyytenä ja säälittävyytenä jos yrittää vihjata todellisesta tilanteesta neuvojille. Mutta mä en halua vaikuttaa heikolta, en kenenkään silmissä. Siks mä varmaan yritän olla niin luonnottoman vahva, olla tarvitsematta apua vaikka mitä uskomattomia epäonnen sattumia kerääntyy ympärilleni kuin yöperhoset valoa kohden.  Vaikka mä tiedän että jonkun ajan päästä pyyhellän taas tuolla tekemässä vaikka mitä hölmöyksiä elämän tarmoa täynnä, tuntuu jokainen masennuskausi viimeiseltä. Tuon voi tulkita kahdella tavalla; joko sillä että en jaksa yhtään kierrosta enempää ja lähden, tai sillä että tämä jakso ei lopu koskaan. Molemmat tulkinnat ovat varteenotettavia.

Mä en tiedä millaisia mielikuvia ihmisillä on itsemurha-ajatuksista. En mä edes tiedä millaisia muilla on, jos on. Henkilökohtaisesti tosin koen ne aika hämmentävinä, koska niitä on vaikea tulkita mitenkään irrationaalisiksi tai sairauden oirehdinnoiksi. Ne jotenkin naamioituvat järjen ääneksi, omatunnoksi ja moraaliksi. Aivoille tulee putkinäkö, koko pää on vain ilmaa. Mä itken paljon, monta kertaa päivässä. Mä kans lyön ja paiskin tavaroita, mutta en niin kovaa kun tekisi mieli. Se viha joka mussa sinä sekuntina leimahtaa on pelottavan voimakas, mutta kyllä sen vielä hallitsee.

 Tänään itkin äidille puhelimessa, ja vähän raivosinkin. Se taitaa arvata kohta, koska se puhu mulle just sillä äänellä. Okei, mä myönnän, multa kaatu hetkeks kulissi ja pahasti. Mä en nimittäin oo voinu, enkä voi, kertoa äitilleni etten syö lääkkeitäni. Miks? Koska kun se tajuaa. Se tutkii ja huomaa että oon veloissa, kuosaan, otan extempore pirinistejä mun luo asumaan, en nuku, en syö - teen kaikkea hölmöä ja sellaistakin joka on vastoin moraaliani, ja kohta sekoan. Ja sit se katsoo mua ja sanoo "Mitä mä sanoin, sä et oo niinkuin muut. Sun on pakko syödä lääkkeitä koko loppu elämäs. Sä oot sairas."  Mut vaikka mä tiedän, niin en mä haluis. Siks, siks tää menee aina näin.