Okei, en oo kirjottanu todella pitkään aikaan.

Viimenen sekava kirjoitukseni kävi toteen, pojat lähtivät omille teilleen ja minä kuvittelin jääneeni yksin tähän maailmaan, että asiat olivat huonosti. Olin ihan väärässä koska tosta se vasta lähtikin käsistä, siitä kun kukaan ei ollut valvomassa mun tekemisiä. Mä oon oppinu kumminkin valehtelemaan ja manipuloimaankin aika hyvin, joten hivuttauduin nopeasti uusiin piireihin ja salakavalasti annoin kaikkien ymmärtää että asiat on ihan hyvin. Juhlin paljon, mutta sitäkin eri seuroissa niin ei ihmiset ajattele että käy kokoajan ulkona.

Mä oon ottanu viime blogilisäyksen jälkeen varmaan jokaisen pikavipin jonka Suomessa voi ottaa. Aka. tein klassisen maniamokan josta oon lukenu varottavia kertomuksia miljoonat kerrat, mut en vaan osannu lopettaa. Tai no sit kun niitä oli ottanu jo ihan liikaa otti varmuudelta loputkin, tiedot menee ja peli on jo pelattu. Mitä mä oikein kelasin sillon? "- Ihan sama, otan itteni kumminkin kohta hengiltä". Kyllä, kylmän viileesti olin sataprosenttisesti siitä varma, toisena vaihtoehtona mietin myös hidasta huumekuolemaa jos pokka ei riitä. Jotenkin mulla maniasta ja tollasesta huolimatta olin päättänyt että tää elämä ei yksinkertaisesti ole mua varten. Psykiatrinikin taisin tuon tapaamisen jälkeen jota kovaa pelkäsin feidata, lopullisesti. Kerroin suoraan missä mennään, tämä pisti ehdoksi hoitosuhteen jatkumiselle sen että lopetan päihteet ja aloitan uudelleen lääkitykseni. En ole palannut tämän jälkeen, ja taisin viimeisen käyntini jättää vielä maksamattakin, käyttäen rahat johonkin mielestäni paljon tarpeellisempaan.

Mut nyt on taas mennyt aikaa, pää vähän kirkastunut siitä missä kunnossa se oli pari kuukautta sitten. Menin jotenkin huomattavasti alkeellisempaan tilaan, enkä oikeen kokenut olevani kosketuksissa itseeni paitsi pilveä polttaessa, silloin jotenkin mietti että mitäköhän vittua sitä on saanu aikaseks, ei tää oo mua ja mitä mä nyt teen. Mut mä en voi tehdä tehtyä tekemättömäksi ja mun elämä on kyllä ottanut tien jota en sille suunnitellut. Mutta ehkä se on mun tehtävä tässä elämässä, kävellä sitä vaihtoehtoista polkua jolta äiti yritti mua suojella aina. Oon kokenu lyhyessä ajassa taas aika paljon kaikkea ja kohta pitää varmaan alkaa pesemään jälkipyykkiä, mutta vaikka tätä ajanjaksoa voisi katsoa pahalla sen älyttömän sisällön ja tyhmyyden huipentumisen takia, en kadu oikeastaan mitään. Opin taas helvetin paljon, ennenkaikkea bipolaarisuudesta. Ja mitä tärkeintä, nyt mä tiedän että mulla on se.

Näiden viimesien kuukausien aikana oon miettinyt lukuisia kertoja, jos sitä ihan kylmän viileästi menis osastolle vähäksi aikaa. Nyt se ei onneksi ole enää tarpeen :)