Not crazy, just bipolar

Aurinko paistaa, minulla on uusi asunto ja olen edelleen hengissä, asia joka on huomioimisen arvoinen aina toisinaan. Oon pelannu Skyrimiä, sinne on kiva kadota. Juosta metsien läpi ja tuijotella mammutteja jotka hitaasti marssivat tunturin läpi muistamatta mitään siitä mitä oikeasti pitäisi, oikeasta elämästä, oikeita asioita joilla on oikeasti merkitystä. Aamulla herään joka aamu ennen herätyskelloa, en siksi että olisin pirteä vaan koska ei ole verhoja, enkä koskaan oo osannu nukkua valoisassa. Raahaudun bussipysäkille, aivoissa kuplii taas. Kuplii koska mua vituttaa, mä en jaksais, mua ei motivoi. Mä toivoisin että voisin kävellä toimistoon sisälle, näyttää keskisormia ja olla menemättä sinne enää ikinä. Kaikilla muilla on lomia, mut mä en sellasia uskalla ees pyytää. Oon ollu sairastelun takia niin paljon poissa, ja vierotusoireiden yhessä vaiheessa. Mä en tunne itseäni loman arvoiseksi, ja sitäpaitsi tunnen jotain ihmeellistä vastuuta, pakkoa uskollisesti tehdä ainakin melkein kaikki se mitä vanhempani minulle sanelevat. Sen oon huomannu olevan suurimpia haasteita, tietää mitä haluaa ja mitä ei. Itseasiassa se on mennyt siihen pisteeseen että tuntuu kun olisin kaksi henkilöä. Se, joka hyväksyy tämän tilanteen, rauhottelee itseään ja pitää tärkeimpänä saada pääkoppa kuntoon, ajatukset haltuun. Ei pelota rahahuolet, vaikka luottotiedot ovat kymmeniä tuhansia euroja vailla tuhoontuomitut, en tiedä tulevaisuudesta enää mitään. Toinen puoli minusta on Äitini. Sydän hakkaa tuntikaudet vaikka yritän olla miettimättä. Paniikki jota en kykene hallitsemaan, se muistuttaa mua siitä missä mä joskus olin, ja toivoisi sinne takaisin. Vatsanpohjassa muljahtaa kun muistaa, että sinne on mahdoton, tai ainakin liki mahdoton, enää koskaan päästä.

Sydän tykyttää neljä tuntia putkeen, katon hämilläni ympärilleni ja näen vain virheitä. Miksi, miksi, miksi ja miksi? Selvitäkseni tästä minun on vihdoin oltava minä. Ei se mitä äiti musta yritti tehdä vuosien ajan aktiivisella aivopesulla. Selvitäkseni tästä, mun on pakko olla se mitä mä olen, epäonnistunut ja toivottavasti mahdollisimman kauan hengissä.

Kun aurinko rupesi taas paistamaan, minä kävelin Auroran päivystykseen. Kaikki lähti lapasesta ja loppui katastrofiin, elikkä siihen että vanhempani tulivat omin toimin sisään asuntooni ollessani melko vahvasti päihteiden vaikutuksen alaisena noin seitsemältä tiistai aamuna tasan viikko sitten. Syy tähän tunkeiluun oli siinä että olin menettänyt porraskäytävässä malttini kun poikaystäväni oli nukahtanut sisälle ja minulla ei ollut avaimia. Alkuun koputtelu ja postilaatikosta varovasti huhuilu oli tarkoitusperältään ainoastaan herättämistä varten, mutta poikaystävä heräsi vasta kun olin jo ruvennut hakkaamaan ja potkimaan ovea kaikilla voimillani. Samalla itkin ja huusin.

Mä en jaksanu enää.

Eilen loppuivat kaikki päihteet kun seinään, selvää päivää en ole nähnyt viikkoihin. Eilen ne tosiaan siis loppuivat, otin Ketipinorin varmistamaan yöunet. Yleensä en niitä syö, vaikka mun kyllä pitäisi. Ja Ketipinorista huolimatta heräsin aamulla ennen herätystäni, huonovointisena mutta aktiviteettitasoltani virkeänä. Jaksoin käydä suihkussa, syödä leivän ja juoda kahvin. En ole motivoitunut käymään töissä mutta pakotan itseni kumminkin. Pakotin itseni pahimpinakin aikoina, vaikka lopulta lipsui väkisinkin. Sairaslomaa jos olisin anonut olisin saanut sen varmaan heti, mutta enhän mä sellastakaan jaksa hakea.

Eilen auringonpaisteen yksinkertainen läsnäolo laukaisi mussa sellasen pikamanian, oli yks niitä päiviä ku sai enemmän aikaiseksi kuin pitkään aikaan, pompin ympäriinsä hymyissä suin, puhuin taukoamatta ja kaikki tuntui jotenkin niin paljon valoisammalta kuin aijemmin. Takana oli vielä liuta huonosti nukuttuja öitä ja kehon ja mielen olisi kuulunut olla kovan stressin alla vierotusoireista, tai lähestyvistä sellaisista, mutta mikään näistä ei tuntunut hidastavan tempoani, joka oli säädetty täysille tämän päivän ajaksi. Ja kun seurakin oli melko harmaata samoista syistä, tuli sitä ärsytettyäkin ihmisiä tahtomattaan. Istuin muiden töllöttäessä TV:tä kaikessa hiljaisuudessa käymässä monologia siitä, kuinka mieleni on varmasti oikeasti kehittänyt bipolaarisuuden peittääkseen jotain paljon kamalampaa, jonkinlaisen psykopaatin ja manipuloinnin mestarin minussa. Vähän niinkuin Inception, unessa on uni, sairaudessa on sairaus. Pitää mennä syvemmälle.

Eilinen oli siinä mielessä kuitenkin positiivinen kokemus että sain vihdoin ja viimein aikaiseksi tartuttua tatuointikoneeseen ja tehtyä ensimmäisen tatuointini, asia josta olen unelmoinut varhaisteini-iästäni lähtien. Tatuointeja minulla on ennestään lukuisia, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun olin itse tekevänä osapuolena, olenkin tästä saamattomuudestani ja unelmien toteuttamisen vaikeudesta kirjoittanut muistaakseni blogiin aikaisemminkin. Eilen tokaisin jotenkin ärtyneenä parille kaverille että "ettekö te vittu muka oo huomannu etten osaa tehdä omia päätöksiä, se on mulle mahotonta! Siks mun elämä junnaa, kaikki mun elämässä junnaa aina paikallaan":

Ketipinorin ja eilisen maniapäivän jälkeen tuntuu aika hassulta istua töissä ja todeta, että on taas hermot niin kireellä että toivon osaavani olla menettämättä niitä tämän työpäivän aikana. Oon huomannu että joko mun puhdas raivontunne on pahentunut laadultaan ajan kanssa, tai sitten mun itsehillintä on ruvennut rakoilemaan, mutta mä saan sellaisia raivonpuuskia nykyään että teen kaikkea sellaista, mitä en normaalisti tekisi. Olen monesti havahtunut työpaikaltanikin paiskimasta tavaroita, niskuroimasta ja huutamasta, vaikka minulle on opetettu varsin hyvin kotona mikä on soveliasta ja mikä ei. Se tunne, se kupliva vihan ja raivon aalto joka peittää kaiken tajunnanjuoksun pimeydellään saa mut unohtamaan kaiken, ympäristön, itseni ja muut ihmiset. Tämän vihantunteen laukaisee yleensä melko pieni tekijä, useimmiten työpaikallani. Minulle on aika vähän työtehtäviä, ja kun niitä tulee niin ne ovat yleensä aika yksinkertaisia ja lyhytkestoisia suorituksia, muuten tehtäväni on pitkälti "olla olemassa". Yks asia jonka oon huomannut laukaisevan tämän raivoaallon on se kun vihdoin saan työtehtävän ja joku päättää selittää sen minulle ihan kun olisin idiootti. Siis että saan eteeni tyyliin step-to-step selityksen miten lähetän sähköpostin toiselle henkilölle, en siedä sitä. Tää työ ei yksinkertaisesti vastaa mun tarpeita mitä tulee haasteisiin ja työtehtäviin, mutta silti mua pakotetaan istumaan täällä naurettavalla palkalla ja todella älyttomien työehtojen ja puuttuvien etuuksien kanssa. Kuten huomaatte, ei vituta yhtään.

Okei, en oo kirjottanu todella pitkään aikaan.

Viimenen sekava kirjoitukseni kävi toteen, pojat lähtivät omille teilleen ja minä kuvittelin jääneeni yksin tähän maailmaan, että asiat olivat huonosti. Olin ihan väärässä koska tosta se vasta lähtikin käsistä, siitä kun kukaan ei ollut valvomassa mun tekemisiä. Mä oon oppinu kumminkin valehtelemaan ja manipuloimaankin aika hyvin, joten hivuttauduin nopeasti uusiin piireihin ja salakavalasti annoin kaikkien ymmärtää että asiat on ihan hyvin. Juhlin paljon, mutta sitäkin eri seuroissa niin ei ihmiset ajattele että käy kokoajan ulkona.

Mä oon ottanu viime blogilisäyksen jälkeen varmaan jokaisen pikavipin jonka Suomessa voi ottaa. Aka. tein klassisen maniamokan josta oon lukenu varottavia kertomuksia miljoonat kerrat, mut en vaan osannu lopettaa. Tai no sit kun niitä oli ottanu jo ihan liikaa otti varmuudelta loputkin, tiedot menee ja peli on jo pelattu. Mitä mä oikein kelasin sillon? "- Ihan sama, otan itteni kumminkin kohta hengiltä". Kyllä, kylmän viileesti olin sataprosenttisesti siitä varma, toisena vaihtoehtona mietin myös hidasta huumekuolemaa jos pokka ei riitä. Jotenkin mulla maniasta ja tollasesta huolimatta olin päättänyt että tää elämä ei yksinkertaisesti ole mua varten. Psykiatrinikin taisin tuon tapaamisen jälkeen jota kovaa pelkäsin feidata, lopullisesti. Kerroin suoraan missä mennään, tämä pisti ehdoksi hoitosuhteen jatkumiselle sen että lopetan päihteet ja aloitan uudelleen lääkitykseni. En ole palannut tämän jälkeen, ja taisin viimeisen käyntini jättää vielä maksamattakin, käyttäen rahat johonkin mielestäni paljon tarpeellisempaan.

Mut nyt on taas mennyt aikaa, pää vähän kirkastunut siitä missä kunnossa se oli pari kuukautta sitten. Menin jotenkin huomattavasti alkeellisempaan tilaan, enkä oikeen kokenut olevani kosketuksissa itseeni paitsi pilveä polttaessa, silloin jotenkin mietti että mitäköhän vittua sitä on saanu aikaseks, ei tää oo mua ja mitä mä nyt teen. Mut mä en voi tehdä tehtyä tekemättömäksi ja mun elämä on kyllä ottanut tien jota en sille suunnitellut. Mutta ehkä se on mun tehtävä tässä elämässä, kävellä sitä vaihtoehtoista polkua jolta äiti yritti mua suojella aina. Oon kokenu lyhyessä ajassa taas aika paljon kaikkea ja kohta pitää varmaan alkaa pesemään jälkipyykkiä, mutta vaikka tätä ajanjaksoa voisi katsoa pahalla sen älyttömän sisällön ja tyhmyyden huipentumisen takia, en kadu oikeastaan mitään. Opin taas helvetin paljon, ennenkaikkea bipolaarisuudesta. Ja mitä tärkeintä, nyt mä tiedän että mulla on se.

Näiden viimesien kuukausien aikana oon miettinyt lukuisia kertoja, jos sitä ihan kylmän viileästi menis osastolle vähäksi aikaa. Nyt se ei onneksi ole enää tarpeen :)

Eilen kun kaupassa yritin keksiä ruokaa totuus vyöryi ylitseni kuin tsunami. Mä oikeasti kelasin että jos mä sekoan niin se oli juurikin tuo hetki. Silmät täyttyivät kyynelistä, purin itseäni huulesta. Kaikki oli niin  selvää, tajusin vihdoinkin kaiken. Miksi N ei enää puhu minulle, miksi K käyttäytyy kuin kusipää ja S on siinä kaiken keskellä.  Tajusin vihdoinkin että eihän tässä ole kyse kuin minusta, suunnasta jonne olen menossa. Yhtäkkiä ei vituttanutkaan se että mut taas jätettiin kylmäks ja sain pärjätä illan ilman savuja. Nyt mä vasta tajusin että ne  vaan ajattelee mun parasta.

Kohta K lähtee, samoin S. K kertoi jo aijemmin että on ollut huolissaan siitä mitä minulle tapahtuu kun he ovat poissa. Ennen kaikki otti ihan chillisti, mutta luulen että jotkut vinkit on auttanu niitä ymmärtämään että se bipo on oikeasti olemassa. Varmaan jotkut sellaset tietyt kysymykset on antanu aihetta miettimiselle, kuten esimerkiksi "kuinka kauan me ollaan niinku hengailtu tääl, kaks viikkoo, pari kuukautta?" tai "onko kello nyt kuusi illalla vaiko aamulla?". Puhumattakaan tietenkin kaikista muista oireista, vainoharhaisuudesta, agressiivisuudesta, suuttumiset ja pelleily. Pelleilyllä tarkotan kaikkea nitkuilua sun muuta, ja joo, sitä on ollu liikkeellä.

Mä eilen oikeasti tajusin että oon eläny tätä yhtä tiettyä  vaihetta jo kuukausia, vaikka kokoajan tuntui siltä kun kyseessä olisi lyhytkin aikajakso. Eilen  se kaikki vaan selvisi, vyöryi informaationa ylitseni. Mä oon eläny ihan sumussa, antanu jonkun muun kun itseni ohjata itseäni sen mitä  luulin olleen parisen viikkoa, mutta osoittautuikin noin kolmeksi  kuukaudeksi.

Tänään mulla on psykiatri. Mua pelottaa

Minä ryhdistäydyin, mutta tarvitsin siihen ulkoista apua. Ei masentanut kuin hetkittäin, klubeilla, kavereilla, autoissa. Neljä yötä, jotka korvasin hieman ihmetystä herättävillä kuuden tunnin unilla. Silmänaluset muuttuivat liiloista hieman vaaleampaan siniseen sävyyn, mutta ruoka ei maistu vieläkään. Tänään aamulla laittaessani farkkuja jalkaan sain todeta että perse on kadonnut, peili näytti kylkiluita. Onneksi on mistä antaa.

Silti itken joka päivä. Sellaista tunteiden sekamelskaa. Mitäköhän psykiatri sanoo kun mulla on sinne ensviikolla aika, kun ei oo meikäläisestä kuulunu tai respoja uusittu, saatika etitty psykoterapeuttia tai mitään muutakaan mitä mun olis pitäny tehä. Oon kussu asioita ihan huolella, ja mä en nyt kestä katsoa. En ainakaan nyt.

Vaari kuoli. Oon mä itkeny sitäkin, mut on nykyään vaikea itkeä silleen erityisiä asioita. Ne kyyneleet tulee jostain muusta, jostain isommasta kokonaisuudesta. Jotenkin oon sekottanu mun pään niin että se ei enää tiedä pitäskö olla manioissa vaiko masentunut. Vähän kun karuselli josta ei pääse kyydistä, sen vauhti vaan kovenee ja kovenee ja paniikki nousee hieman kurkunpäähän, sellaiseksi inhottavaksi möykyksi jota ei voi nielaista. Ainoa ulospääsy tuntuu olevan karusellista hyppääminen, jota en halua pitää vaihtoehtona vaikka aivoni jatkuvasti välittävät minulle sellaisia viestejä. Sitä vaan takertuu tiukasti ratsuunsa ja toivoo että jaksaa kunnes vauhti hiljenee.

Tämä aika on sitä aikaa miksi tiedetään minun olevan sairas. Takana on kolme päivää eristäytyneisyyttä, saamattomuutta, itkemistä, itsemurha-ajatuksia, ahdistusta, epätoivoa, itseinhoa, yksinäisyyttä ja toivottomuutta. Mä en voi sille mitään, vaikka aina yritän. Tänään aamullakin kävin lenkillä (tosin vaan reippaasti kävellen, keuhkot ei vieläkään oo oikeen palautunu), söin kunnollisen aamupalan ja yritin psyykata itseäni kauniista säästä. Se on aika se ja sama mitä tekee, oon mä sen tienny aina. Mut mä yritän, mä yritän joka kerta - itseni takia, mutta myös muiden. Se tulkitaan aina jotenkin kiittämättömyytenä, itsepäisyytenä ja säälittävyytenä jos yrittää vihjata todellisesta tilanteesta neuvojille. Mutta mä en halua vaikuttaa heikolta, en kenenkään silmissä. Siks mä varmaan yritän olla niin luonnottoman vahva, olla tarvitsematta apua vaikka mitä uskomattomia epäonnen sattumia kerääntyy ympärilleni kuin yöperhoset valoa kohden.  Vaikka mä tiedän että jonkun ajan päästä pyyhellän taas tuolla tekemässä vaikka mitä hölmöyksiä elämän tarmoa täynnä, tuntuu jokainen masennuskausi viimeiseltä. Tuon voi tulkita kahdella tavalla; joko sillä että en jaksa yhtään kierrosta enempää ja lähden, tai sillä että tämä jakso ei lopu koskaan. Molemmat tulkinnat ovat varteenotettavia.

Mä en tiedä millaisia mielikuvia ihmisillä on itsemurha-ajatuksista. En mä edes tiedä millaisia muilla on, jos on. Henkilökohtaisesti tosin koen ne aika hämmentävinä, koska niitä on vaikea tulkita mitenkään irrationaalisiksi tai sairauden oirehdinnoiksi. Ne jotenkin naamioituvat järjen ääneksi, omatunnoksi ja moraaliksi. Aivoille tulee putkinäkö, koko pää on vain ilmaa. Mä itken paljon, monta kertaa päivässä. Mä kans lyön ja paiskin tavaroita, mutta en niin kovaa kun tekisi mieli. Se viha joka mussa sinä sekuntina leimahtaa on pelottavan voimakas, mutta kyllä sen vielä hallitsee.

 Tänään itkin äidille puhelimessa, ja vähän raivosinkin. Se taitaa arvata kohta, koska se puhu mulle just sillä äänellä. Okei, mä myönnän, multa kaatu hetkeks kulissi ja pahasti. Mä en nimittäin oo voinu, enkä voi, kertoa äitilleni etten syö lääkkeitäni. Miks? Koska kun se tajuaa. Se tutkii ja huomaa että oon veloissa, kuosaan, otan extempore pirinistejä mun luo asumaan, en nuku, en syö - teen kaikkea hölmöä ja sellaistakin joka on vastoin moraaliani, ja kohta sekoan. Ja sit se katsoo mua ja sanoo "Mitä mä sanoin, sä et oo niinkuin muut. Sun on pakko syödä lääkkeitä koko loppu elämäs. Sä oot sairas."  Mut vaikka mä tiedän, niin en mä haluis. Siks, siks tää menee aina näin.

Itsemurha-ajatukset on aika rasittavia, tosin niihin tottuu kun ovat olleet mielessä varhaisteini-iästä lähtien. Mutta ärsyttävin subkulttuuri näiden seassa on kyllä se rationaalinen toteamus siitä, että kohta se varmasti on järkevin vaihtoehto. Siis tosi, tosi ärsyttävää. Kuulostaa niin järjeltä.

"Ootko käyttäny suonensisäisesti huumeita?" hän sanoi riikinruotsiksi murtaen painellessaan käsillään vatsaani. Melkein suutuin hänelle kysymyksestä, mutta tiesin mitä hän haki takaa. Hassu yhteensattuma, silleen että kämppiksellä oli sellasia ongelmia. Sen tyttöystävä oli tarkoituksella epäpuhtailla värkeillä siirtänyt omat ongelmansa myös tämän niskoille. Liikaa ajattelemista, turn off. Verikokeisiin, taas. Kohta mussa ei ole enää verta.

Töissä mä romahdin. Välähdys järkeä muistutti ajankulusta ja tein epäonnistuneen väistöliikkeen. Itkin koko päivän, en vaan tulevaa umpikujaani vaan kaikkea. Tätä ihan vitun kaikkea. Pyyhin kyyneleet, asioin viitisentoista minuuttia postissa. Astun autoon, itken. Menen takaisin toimistolle, vastaan puhelimeen. Menen vessaan. Itken. 

Kun sä tajuat että olet taas samassa pisteessä ... ei sitä voi kuvailla. Aina, aina sitä ajattelee vaan selättävänsä kaiken. "En mä oikeasti ole edes sairas. Mä oon vaan heikko ja nyt kyllä ryhdistäydyn!" Joka kerta yhtä vakuuttuneena, yhtä päättäväisenä. Ei sellaista tervettä päättäväisyyttä ollenkaan. Se on sellaista "hei kattokaa mä hyppään" ja sen jälkeen "wihuuu" kun putoan minuutteja kiellekkeeltä alas. Melkein kuin benjihyppyä, paitsi että joutuu kiipeämään itse narua pitkin ylös. Sillävälin te seisotte maankamaralla osoittelemassa ja kertomassa mitä teen väärin, miten pitäisi tehdä ja miksi. Jotkut kannustavat, ja se pistää jatkamaan. Uutta laskua kohden  tosin.

Kun pääsin töistä, maailma valkeni. Sain ajateltavaa, sauhuja. K jutteli fb chatissa enkä uskaltanut vastata.